Murehtimisesta

Pidin jokin aika sitten nuortenillassa hartauden itselle aika ajankohtaisesta aiheesta, murehtimisesta. Tuntuu että nyt tulee pohdittua ja tuskallisesti pyöriteltyä päässä kaikenlaista. Alkaen huomisesta päivästä aina kauas tulevaisuuteen asti. Aiheita on loputtomiin; mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä, mitä tulevaisuudeltaan tahtoo, ihmissuhteet ja kaikenlaiset pienemmät asiat. Tuntuu että tekemistä olisi paljon enemmän kuin aikaa ja jaksamista. Pienistä asioista tulee isoja kun niitä tarpeeksi päässään pyörittelee.
 Osittain syynä on kyllä synkeä syksy, vaikka se omalla tavallaan onkin tunnelmallista ja kaunista aikaa. Ei jaksamista ainakaan paranna se, kun aamulla kouluun mennessä on pimeä ja kotimatkalla vastassa on jälleen pimeys. Ei houkuttele lähteä lukemisen lomassa taukokävelylle harmaaseen tihkusateeseen.
 Tilanteissa joissa pohtiminen alkaa muuttua murehtimiseksi olisi hyvä miettiä mikä lopulta on oleellista ja hyödyllistä. Raamatusta löytyi tähänkin asiaan ihanan lohdullisia ja ajatuksia herättäviä sanoja. Matt.6:25-34 muistuttaa ainakin minua siitä ketä onkaan luvannut huolehtia meistä. Onko syytä murehtia niin kovin, mitä hyötyä siitä lopulta on. Luettuani kohdan ajattelin, että siinä kerrotut asiat ovat aikamoisia itsestäänselvyyksiä. Eivätpä taidakaan olla, kun kuitenkin niin usein yllätän itseni murehtimasta jos jotakin.
  Ei siitä mitään hyötyä ole, päinvastoin. Energiaa kuluu turhaan, kun senkin voisi käyttää johonkin hyvään tarkoitukseen. Heräsin myös pohtimaan menneitä tilanteita, joista selviäminen on tuntunut kovin epävarmalta tai vaikealta, ja kyllähän niistäkin aina on selvitty, Tavalla tai toisella. Asian tietoinen ajattelu vahvisti uskoani siihen että Jumala kyllä antaa meille sen mitä tarvitsemme, ja varmasti ilman turhaa murhetta. Kunpa muistaisinkin tämän useammin.

Sydämen kyllyydestä

Aloitin syksyllä sanataideohjaajaopinnot Raumalla. Eilen ja tänään oli kevääseen saakka kestävien opintojen toinen osio, jossa leikittelimme kynällä ja mielikuvituksella, Tuntui ihanalta kiivetä kynän vartta ylös ja alas ja koettaa kesyttää muste, kutsua sanoja luokseen kuin koiraa, opettaa sille temppuja.

Muistan miten lapsena makasin nurmikolla Tampereen Lielahti ympärilläni. Katselin pilviä ja luin kirjaa väärinpäin. Kirja oli väärinpäin siksi, että siihen kirjoitetut sanat häiritsivät minua. Halusin sanoittaa itse, nähdä omin silmin sadun sieluun ja nieluun.

Rakastan sanoja, koska ne taipuvat moneen. Ne paitsi kertovat myös lohduttavat ja ohjaavat kuin majakka pimeässä. Tarina ei ole koskaan vain se, mitä on kirjoitettu, sillä rivien väleissä elää ihan oma maailmansa. Rivien välit ovat niitä aukkoja, joihin mielikuvitus voi tehdä pesänsä, synnyttää omat sanansa, aukaista ajatukset ja tarinoiden taivaat.

 Parhaimmillaan tarina on peili, joka kutsuu vuoropuheluun ja näkemiseen. Sitä voi vain vilkaista tai jäädä katsomaan ja nähdä paitsi kuvansa myös elämänsä.

Uskon sanan parantavaan voimaan. Siihen, että tarinoiden kautta ihmiset löytävät samuutta ja vertaistukea, he löytävät sanat olemiselleen.

On tuntunut ihanalta taas intoutua ja heittäytyä kuperkeikkaan kynän kanssa. Sanoilla voi leikitellä ja se leikkikenttä on ehtymätön, Aina on tilaa rakentaa ja kokeilla uutta, voi ottaa lisää vauhtia tai hypätä niin pitkälle kuin kynä kantaa.
Paljon on myös valmista kirjoitettua hyvää; kirjastot täynnä, joista nauttia.Viimeksi makustelin Rauha Kejosen Huudon sekä Kivisen linnun, mutta syksyn parhain on ehdottomasti Kinnusen Neljäntienristeys. Liekö se jopa Finlandia-ehdokkaana?

Syksyn pimeässä huomaan miten intoutuminen on vahva voima ja voimavara.Se hoitaa kauttaaltaan. Se auttaa jaksamaan myös työssä ja palautumaan työstä.
Tuntuu suurelta lahjalta voida sanataideopintojen parissa olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät ja allekirjoittavat saman hyvän. Voimme heittäytyä pelkäämättä, että putoamme paperilta alas.

Ja sitäpaitsi: Alussa oli Sana, sanoo Raamattu. Myös sitä minä mietin ja rakastan.


                           
                                    

Pysähtymisen aika

Alkanut syksy on vienyt voimia yllättävän paljon. Tiedän vaativani itseltäni paljon lähes kaikessa mitä teen. Uudet haasteet vaativat aina jonkin verran, ja koko ajan pitäisi tehdä aina vain enemmän työtä edetäkseen elämässä. Ymmärrän tämän ja olen ajatellut väsymyksen menevän ohi ajan kanssa.

   Havahduin yhtäkkiä tajuamaan kuinka paljon tämä on todellisuudessa muuttanut minua. En ole edes tajunnut etten ole pitkään aikaan pysähtynyt ihastelemaan pieniä asioita, jotka vielä viime syksynä saivat hymyn huulille. En ole miettinyt asioita oikeasti pintaa syvemmältä. On aiheellista miettiä koostuuko elämäni pelkästään muiden asettamista tavoitteista ja tehtävistä, onko omilla mielipiteilläni ja tunteillani sijaa siinä. Olen antanut kiireen ja kaikkien muka niin tärkeiden tehtävien tukkia tien aitoon minuun.. En tiedä onko tämä näkynyt ulospäin, mutta luulen että on. Koen etten ole ehtinyt huomioida muita ihmisiä ja maailma kuin pinnallisesti. Varmasti myös ystävyyssuhteeni ovat tavallaan kärsineet tästä.

 On aika vähitellen muuttaa asiaa. Tehtävää on toki edelleen paljon, mutta aion miettiä tarkemmin mikä on oikeasti stressaamisen arvoista, ja mistä voi yrittää suoriutua vähemmälläkin. Elämänilo katoaa vähitellen jos ei anna aikaa myös omalle itselleen ja sen kuuntelemiselle. Kuulostaa itsekkäältä, mutta sillä on suora vaikutus myös siihen miten kohtelet ja otat huomioon muita lähelläsi olevia ihmisiä.

-Janina

Elämästä kyllänsä saaneena

Tämä kesä on ollut niin ihana, että koulunalku ei harmita ollenkaan. Olemme saaneet uida aamulla, päivällä ja illalla. Olemme uineet Naparannassa, Pappilanlammella, Kuivalahdella, Leineperissä, Yyterissä, Maauimalassa, Ounasjoessa, Takajärvessä sekä Atlantin valtameressä. Olemme nauttineet siis kesästä täysin siemauksin. Siksi kesäloman loppuminen ei harmita yhtään. Yksinkertaisesti sanottuna olemme kesästä kyllänsä saaneita. Olemme valmiit siirtymään eteenpäin. 

Tämä huomio sai minut ajattelemaan Raamatussa mainittuja ihmisiä, jotka kuolivat 'elämästä kyllänsä saaneina'. Näiden ihmisten on täytynyt elää täysillä, koska he siirtyivät ajasta ikuisuuteen elämästä kyllänsä saaneina. Tällä tavalla me kaikki varmaan haluaisimme sekä elää että kuolla. Miten se olisi mahdollista?

Asiaa tarkemmin tutkiessani huomasin, että Raamatusta löytyy kaiken kaikkiaan viisi ihmistä, joiden mainitaan kuolleen elämästä kyllänsä saaneena: Aabraham, Iisak, Job, Jojaba ja Daavid. Heidän elämänsä eivät missään tapauksessa olleet helppoja, kärsimys oli osalle liiankin tuttua. He olivat kaiken kaikkiaan hyvinkin erilaisia ihmisiä. Mikä voisi olla heitä yhdistävä salaisuus?

Jokainen heistä oppi tuntemaan Jumalan hyvin läheisesti elämänsä aikana. He huomasivat, että todellinen ilo löytyy vain Herrassa. He ymmärsivät, että Jumalalle antautuminen on avain tuottavaan ja tasapainoiseen elämään. He löysivät elämänsä tarkoituksen Jumalan palvelemisesta. He toteuttivat elämässään Jumalan suunnitelmaa ja kasvoivat tehtäviensä mittaisiksi. He elivät siis täysillä. Ja saivat kuolla elämästä kyllänsä saaneina.

Tätä ainakin minä haluan enemmän kuin mitään muuta. Entä sinä?


Rakas Taivaan Isä,
Tulen luoksesi haaveineni ja pelkoineni.
Muovaa minusta mitä haluat.
Opeta minulle miten elää siten,
että voisin aikanani kuolla elämästä kyllänsä saaneena.
Jeesuksen nimessä,
Aamen

Keskikesän kynäilyjä

Vedän kynän esiin kuin aseen. Kynällä paukutan pisteitä paperiin ja lauseita pisteitten väliin. Saa kirjoittaa huonoakin tekstiä, saa kirjoittaa ilman isoja alkukirjaimia ja komeita, oikeita  lauserakenteita. Huis-hais-pois kielioppi ja opittu kieli! Nyt saa antaa kynän laulaa siten kuin kynästä lähtee, ja mielestä, sielusta. Olkoonkin että väärinpäin ja sanat kallellaan, siitä viis, mutta että sydämestä!

Kun muu diakonian kerhotoiminta on ollut kesällä tauolla, halusin antautua jollekin uudelle. Jollekin, jolle nyt olisi aikaa.  Halusin ohjata intuitiivisen kirjoittamisen kurssin. Nyt kolme neljästä kirjoittamiskerrasta on takana. On tuntunut hyvältä nähdä kurssilaisten paneutuminen, se miten he ovat tarttuneet kynään kuin käteen ja antaneet sanojen tulla.

Joka kirjoittamiskerta olemme syventyneet johonkin aiheeseen. Olemme hakeutuneet omaan kirjoittamiskolooomme Vanhan pappilan sokkeloissa ja kutsuneet esiin omia sanojamme, niitä jotka meille ovat totta.

Ensimmäisellä kokoontumiskerralla pysähdyimme kohtaamaan sitä missä me itsekukin sillä hetkellä olimme. Oli aika tarkistaa oman elämänsä koordinaatit ja miettiä mitä minulle kuuluu ja mitkä asiat vaativat huomiotani.
Tekstejä olemme jakaneet vain sen verran kuin se on tuntunut hyvältä ja tarpeelliselta. Tarkoitushan ei ole kirjoittaa toisia varten vaan omaa itseä ajatellen ja itselleen. Silti joka kirjoittamiskerta olemme antaneet teksteistämme yhteiseen jakoon yhden lauseen ja näistä lauseista olemme rakentaneet yhteisen runon.
Ensimmäisen kirjoittamiskerran lauseista syntyi tällainen runo, sen julkaisen tässä kirjoittajien luvalla:

" Voin kulkea toiseuden alueella
  hitain ja varovaisin askelin.
  Haluaisin jo itse päättää mitä teen
  tai mitä jätän tekemättä.

  Pitkät on korvat,
  ja kuuntelemista on riittänyt,
  ja väsyäkin on tullut.
  Toinen korva lerpattaa,
  en jaksa kaikkea vastaanottaa.

  Minussa on liian paljon yhtä aikaa,
  liian suuri syli väsyy.
  Jos eivät kalterini hevin katkea,
  on laulu kumminkin.

  Nyt olen taas ihan elämäni kunnossa.
  Ostan lipun,
  katson minne tämä juna vie.
  Lipussa lukee Tulevaisuus. "


 Tänä torstaina, joka on viimeinen kokoontumiskerta, kirjoitamme unelmista. Hucleberry Finnin luoja Mark Twain on sanonut:
" Älä luovu haaveistasi. Ilman niitä voit kyllä olla olemassa, mutta olet lakannut elämästä. "

 Näin keskellä kesää on hyvä kohdentaa katse unelmiin, toiveisiin ja haaveisiin. Niiden ei tarvitse olla suuria eikä näyttäviä. Tärkeintä on, että tunnistaa haaveensa ja voi ottaa askelia ja aikomuksia niitä kohti. Lopultakaan ei ole tärkeää mistä haaveilee vaan se, että antautuu matkalle haavettaan kohti. Jo matkalle lähtö on tulevaisuuden luomista. Ja seikkailla voi vaikka omassa pihassaan.

Muutaman päivän päästä alkaa kesälomani. Haaveilen omasta ajasta, keskiyön hetkistä pikkuisella terassillani kun muu perhe nukkuu, hyvästä kirjasta ja kynäni poukkoilusta paperilla. Haaveilen pitkistä kävelyretkistä koirani kanssa, Kuopukseni naurusta ja yksinkertaisesta olemisesta perheen kanssa. Se riittää ja siinä on kyllin.

Elä hetkessä

Älyttömiä päähänpistoja, nopeita käänteitä, uusia ystäviä, naurua yön pikkutunneilla...

Kesä on ollut tähän mennessä lähes kaikin puolin onnistunut, rentouttava ja hauska. Paljon on ehtinyt tapahtua, vaikka kesään tyypillisesti kuuluvat rantapäivät ovatkin lähes kokonaan puuttuneet ja shortsit jääneet hyllylle. On vain tarvinnut hieman heittäytyä ja olla piittaamatta tottumuksista niin elämä on tarjonnut seikkailuja.

Samalla kaikki syvällisemmät ajatukset ja tunteet on heitetty sivuun. Ei ole ehtinyt pohtimaan liikoja, kun on vain mennyt hetken mielijohteesta minne milloinkin.Se on ollut äärettömän vapauttavaa nyt kun pysähtyy miettimään. On asioita joita ei pääse pakoon, mutta kun aikaa on päivä toisensa jälkeen aamusta iltaan, ne eivät täytä elämää juurikaan. Niihin muutamiinkin negatiivisiin asioihin pystyy suhtautumaan aika hyvin kun ajateltavaa ei ole liikoja.

Tänään siivotessani vastaan tuli Raamattu. Pitkästä aikaa avasin sen ja istahdin lukemaan muutamia kohtia. Ne herättivät ajatuksia, ja jonkinlainen rauha valtasi mielen. On ihanaa mennä ja riehua mutta pienikin rauhoittuminen antoi omanlaistaan voimaa ja syvällisempää onnellisuuden tunnetta. Kaiken keskellä on aina jotain tuttua ja turvalllista mihin voi luottaa ja palata vaikka aikaa olisikin kulunut.

Rukous

Ole valo,

Vappumietteitä

Pidän vappua kevään juhlana. En niinkään työväen tai ylioppilaiden juhlana, vaikka itsekin painan valkoisen lakin juhlallisesti vuosi toisensa jälkeen kiharoilleni.

Mietin menneitä keväitä ja olen muistavinani, että usein vappuun mennessä on ollut jo useita lämpimiä päiviä. Aurinko on lämmittänyt kehoa ja mieltä, luonto on alkanut heräilemään. On kuitenkin enemmän sääntö kuin poikkeus, että vappu vietetään aurinkoisessa, mutta kylmän tuulisessa säässä.

Eilen vapputorilla ihmisvilinässä kävellessäni mietin, että tämä vuosi ei tehnyt poikkeusta säiden suhteen. Yhtälailla puettiin tumput ja kunnon tuulipuvut lapsille ja itselleni kiedoin ison, lämpimän kaulahuivin. Toiset olivat pukeutuneet pieniin hameisiin ja korkokenkiin.

Omaan vappujuhlintaani kuului tänä vuonna hyvää grilliruokaa, saunomista, lautapelejä, vapputoria, vähän myös ilmapalloja sekä itse paistettuja munkkeja. Ja ennen kaikkea lasten riemua yökyläillessämme ystäväperheen luona.

Uskaltaisikohan sitä jo toivottaa siunattua ja aurinkoista KESÄN odotusta.

                                                                                     Diakonissa-opiskelija Salla-Mari

Ei kaipuulle, elän nyt

Olen pohtinut sellaisia termejä kuin taivasikävä, taivaskaipuu ja taivasvarmuus.


Kun elämä tuntuu vaikealta nykyhetkessä, sitä enemmän mieli hakeutuu etsimään paikkaa jossa olisi parempi olla. Vaikeissa karikoissa kaipuu onkin varmasti voimavara.

Voiko noihin tunteisiin jäädä jumiin, samalla unohtaen elämän hienot asiat nykyhetkessä? Eikö meidän pitäisi arvostaa elämän lahjaa edes sen verran että täyttäisimme sen ilolla sen sijaan että jatkuvasti olemme kaipaamassa pois siitä ?

Heräsin miettimään omalla kohdallani, milloin elämästäni tuli näin tiukkapipoista ja vakavaa? Minne jäi se kristityn ilo, vapaus ja kiitollisuus elämästä joka on juuri tässä?

Puhun mieluummin Jumalan kaipuusta ja uskonvarmuudesta. Olen varma että minussa on usko, jonka olen lahjana saanut ja sitä uskoa ylläpitää minua hymysuin rakastava Jumala. Minun ei tarvitse pusertaa hampaat irvessä. Vaan voin ottaa tämän päivän suurena lahjana vastaan.

Hengittää keuhkoni täyteen kiitollisena ilosta, surusta, toisista ihmisistä, luonnosta, auringosta......jopa omista möhläylyistä.

Posted in Pendolino S80

Kompastunko sinuun Maria - kiirastorstain ajatuksia hiljaisuudesta

Minulla on kauppareissua varten puutelista, sen alareunassa on muistutus apteekista. Minulla on almanakka, johon olen merkinnyt sen mitä on oleva ja mitä  tuleva. Lisäksi olen hankkinut neonkeltaisia post it- tarroja, joissa lukee isoin kirjaimin ne kaikista tärkeimmät täytymiset. Niitä olen liimaillut kalenteriini kuin huutomerkeiksi. Kännykkääni saan laitettua muistutuspiippauksen ja sähköpostiini tulee kirjastosta muistutusmeili palautettavista lainoista.
Jokalailla olen varmistanut sen, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä sitä mitä minun kuuluu tehdä.

Kun tuli tuhkakeskiviikko, päätin paastota kiireestä.  Päätin lakata juoksemasta arkeani. Muutaman päivän päästä tajusin, että ne neonkeltaiset post it- laput kirkuvat edelleen, eiväkä huutomerkit ole laimentuneet pisteiksi. Kännykkä piippaa ja soi, minä juoksen yhä ja sähköposti syytää monenmoista, johon pitäisi reagoida.

Siihen saumaan osui rovastikuntamme diakoniatyöntekijöiden retki Laviaan Elina ja Seppo Laakson isännöimään retriittikotiin. Vietimme päivää hiljaisuudessa vaiti ollen. Istuin lepattavin ajatuksin pienessä kappelihuoneessa ikoneita ja kynttilöitä katsellen, aurinko teki läikkää vaalealle matolle, kärpänen poukkoili ikkunaruutua vasten yhtäkkisestä heräämisestään hämmästyneenä.

Hämmästyksen vallassa heräsin minäkin.Siinä istuessa tunsin miten ajatusteni sakka alkoi hiljalleen  laskeutua ja olo kirkastui. Korviin nousseet  hartiat valahtivat alas lepoon, hajallaan olleet ajatusten palaset etsiytyivät kohdilleen. Tajusin miten vinoon olin elänyt, kun en ollut tarpeeksi puhkonut hiljaisuuden lähteitä arkiähkyni keskelle. Hiljaisuus teki jokalailla hyvää, se hoiti ja ravitsi sieluriepuani. Se tarkistutti suuntaa, ei kaiken aikaa eteenpäin vaan tässä ollen ja syvemmälle.

Hiljaisuuden hyvästä haltioituneina päätin kollegani kanssa antaa työtovereille mahdollisuuden ja maistiaiset yhteisen hiljaisuuden kokemiseen. Katoimme vanhaan pappilaan hiljaisuuden pöydän joka arkiaamu hiljaisella viikolla. Asettelimme ikoneita, kynttilät ja pajunkissoja violetille liinalle, valitsimme johdantotekstin ja musiikin.
Aamuvartti on ollut murunen leipää, mutta kuten Anna-Maija Raittila sanoo " murusessakin Jumala antaa itsensä kokonaan."

Mietin Mariaa, joka valitsi hyvän osan ja hiljentyi Jeesuksen jalkojen juureen kesken kaiken. Minäkin saan valita. Minun ei enää tarvitse kompastua Mariaan, joka kesken juoksuaskelteni polvistuu lattialle kuulemaan ja kuuntelemaan Jeesusta. Saan pysähtyä minäkin ja asettua siihen hänen viereensä, kuunnella yhdessä.

 Ikkunasta katselen, kun samainen Maria kaataa pullollisen kallista nardusöljyä pestäkseen Jeesuksen pölyiset jalat. On helppoa ajatella, että Maria tuhlaa, sekä kallista öljyä, että pysähtyessään aikaa, mutta eikö juuri siihen, minkä kokee tärkeäksi ole valmis satsaamaan?

Ja näin pääsiäisen aikaan saamme havahtua siihen miten paljon Jumala oli valmis satsaamaan meihin...

Pelkästään jo se pysähdyttää.

Kaunis kevät

Voisin melkein sanoa että kevät on lempivuodenaikani. Ainakin nyt tuntuu siltä. Valo lisääntyy vähitellen, samoin yleinen elämänilo ja positiivisuus.

Pitkän ja kylmän talven jälkeen osaa arvostaa yllättävän paljon yksittäisiäkin lämpimiä päiviä.
Hymy nousee huulille kuin itsestään kun laittaa kevättakin päälle ja lähtee ulos raikkaaseen ilmaan pyöräilemään. Kylmä saattaa vielä yllättää mutta lohtua tuo, kun tietää että kesä on jo matkalla. Sen muistaa kun kuulee aamulla lintujen laulavan varovasti ja näkee ruukkuun kylvettyjen auringonkukan siementen lähtevän vähitellen kurkottelemaan kohti ikkunaa ja valoa.

Luonnon alkaessa heräämään, huomaan muutoksia myös itsessäni. Mielenkiintoa uusiin ja vanhoihinkin asioihin löytyy enemmän, aamulla herätessä ulos katsominen saa hymyilemään, ja herääminen muutenkin on paljon helpompaa. Koulusta lähtiessä askel on kevyempi kun tietää että valoisia tunteja on jäljellä paljon enemmän kuin talvella. Kuin itsestään valitsee päälle vähän enemmän värikkäitä vaatteita.

Nyt keväällä havahdun taas ihmettelemään ja ihailemaan kuinka kaunis maailma meille on luotu.
 -Janina

Oodi keväälle

Kourassani kevättä,
yöpakkasten kuuraa joka aamuauringossa sulaa Tuhkimon lasikengiksi,
lupauksiksi enemmästä lämmöstä ja rakkaasta joka on tulossa joutsenaurojen myötä.
Lumihiutaleiden talvitanssi on laannut.
Ne ovat luovuttaneet parketin siitepölyhiukkasille jotka vetävät valssia vahvalla volyymillä
mustarastaan huilun tahtiin
saaden silmät kyynelehtimään muustakin kuin kaihosta.

Kissat, nuo keväiset kujakatit
nousevat nukkumasijoiltaan, venyttelevät ja mouruten kaipaavat
samaan tahtiin kuin sydämeni.
Ei niille ole luvattu enempää kuin minullekaan,
mutta unelmat paisuvat koteloissaan kuin sitruunaperhosen toukat saaden sydämet läpättämään.

Metsien mättäät ja minä varistamme harteiltamme lumen
ja kaiken mikä painaa.
Märän maan tumma laulu kohisee korvissani,
pakkasen alla talvehtineet ruohot nuokkuvat vielä,
eivät tiedä aikansa koittaneen.

- Sesam aukene, sanoo luonto ja luo uutta.
Minä asetan askeleni sen tahtiin ja kiiruhdan kokeakseni sen kaiken:
ensimmäiset leskenlehdet, keltasirkun laulun,
muurahaisten jäykät ensiaskelet kohmeisen keon päällä,
auringon, joka on arka talven jäljiltä,
puutarhakuumeen, joka iskee siemenpussien ilmestyessä kauppoihin.
Haluan kasvattaa itse tomaatit ja kevään värit jotka ovat haalistuneet talven alla.

Leskenlehdillä läikkyy viisaus keltaisissa silmissään,
ne ilakoivat välittämättä koirankakkojen lemusta,
ne nauravat kaiken sen keskellä mitä talvi on jälkeensä jättänyt,
eivät ajattele olevansa vähempiarvoisia kuin krookussisarensa kukkapenkissä.
Kevään ensimmäiset ovat kuningattaria,
olkoonkin että ojan pientareella ja koirankakkakekojen vierellä.

Kevätväsymys on kuin raskas nuoskalumi,
teen hartiavoimin töitä lykkiessäni sitä pois.
Vartaloni ei anna armoa, se on kylmästä kankea ja kaamossuklaasta pulleana,
mutta minäpä en aio laskea päiviä bikinikauteen,
en havahtua siihen, että uuden vuoden lupaukset sulivat jo helmikuussa.

Sivelen sieluani keväisellä valolla auringonläikälle istahtaen.
Vaatehuoneen hämärässä hypistelen haaveikkaana kirkasta kevättakkiani ja
sujautan jalkani kevyisiin kenkiin, niihin ohutpohjaisiin,
joissa tulee vilu tähän aikaan.

Minä sisristän silmiäni yhtäkkisestä valosta,
nostan pääni ja antaumuksella ojennun valoa kohti
sanon paljain käsin päivää jokaiselle tapaamalleni perhoselle.

Kuljenko ohi?

YouTubessa on HelsinkiMissionin tekemä video, jossa muistisairasta vanhusta esittävä näyttelijä kulkee pakkasella läpi Helsingin keskustan pelkkään yöpaitaan pukeutuneena. Yksikään ihminen ei pysähtynyt kysymään, onko naisella kaikki hyvin.

Monelle meistä on tuttu Jeesuksen kertomus laupiaasta samarialaisesta. Mies on ryöstettynä tien varressa. Itseään hurskaina pitävät pappi ja leeviläinen kulkevat miehen ohi auttamatta. Lopulta ohi kulkee samarialainen, joka pysähtyy auttamaan miestä.

Pysähdytkö sinä auttamaan? Itse vastaan tuohon kysymykseen: En aina. Tiedotusvälineet pitävät huolen, että näen varmasti avuntarvitsijoita, joskus jopa reaaliajassa. Esimerkiksi viime viikolla katselin kuvaa Kiovan Maidanin aukiolta. Näen palavia autonrenkaita, väkivaltaa, haavoittuneita ihmisiä. Näen heidät, mutta voinko auttaa heitä? Ruutua voin kyllä koskettaa, mutten pääse ruudun toiselle puolelle. Uutiset pitävät huolen siitä, että kuljen hädän ohi miltei päivittäin.

Aina toisen ihmisen hätä ei näy päällepäin. Ihminen voi olla haavoitettu sisältä päin. Häntä ei välttämättä ole satutettu nyrkein vaan sanoin. Joskus huomaa vasta jälkikäteen kuinka ihminen on yrittänyt viestiä hätäänsä, mutta emme ole huomanneet sitä. Joskus autettava voi olla myös ihminen, josta emme pidä.

Ohikulkemisen syyksi sanotaan usein itsekkyyttä. Itsekkyys ei silti aina ole huono asia. Aina ei ole viisasta juosta auttamaan luotisateen keskelle. Voi olla, että kaunis ajatukseni olla auttaja kariutuu ja muutun autettavaksi. Auttajakin voi väsyä. Silloin on viisasta nähdä, että muutkin osaavat auttaa, joskus jopa paremmin kuin minä.

Aina ei voi muuta kuin huokaista yläkertaan, jotta kaukana olevat lähimmäisemme saisivat apua. Tärkeää on varmasti kuitenkin auttaa jos vain voi. On hyvä pitää huoli siitä, ettei kukaan jää yksin hädän keskelle. 

Tuleeko sinulla mieleen tilanteita, jolloin auttaminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta?